Arvoisat sotiemme veteraanit, hyvä juhlaväki.

Viime sunnuntaina keskustelin appiukkoni, 94-vuotiaan sotaveteraanin, kanssa siitä, mitkä ovat niitä asioita, joita itsenäisyyspäivän puheessani on tarpeen ottaa esille. Aiheet muodostuivat meille niin tärkeisiin teemoihin: koti, uskonto ja isänmaa.

KOTI

Mistä sinä olet kotoisin? -kysymys tulee vastaan melko pian, kun saavun työmatkallani ulkomaisen yliopiston tiloihin. Harvoin kysyjälle riittää tieto siitä, että olen Suomesta. Tarkempi kertomukseni sisältää aina kuvauksen maakunnastani Etelä-Karjalasta ja kotikunnastani Ruokolahdesta – täällä Venäjän rajan läheisyydessä. Vierasmaalainen kysyjä pääsääntöisesti haluaa minun kertovan lisää siitä, millaista on asua suuren valtion naapurina, menneiden sotien historiallisine vaikutuksineen.

Talvisodan alkamisesta tuli viime lauantaina kuluneeksi 80 vuotta. Kiitollisina muistamme niitä, jotka tekivät meidän kaikkien puolesta työtä sen eteen, että maamme itsenäisyys säilyi. Iso osa kotiseutumme yhteisöllistä identiteettiä on, että sukujemme juuret ja historia nivoutuvat vahvasti talvi- ja jatkosodan aikaisiin tapahtumiin ja rajaseudun ihmisten kokemiin kohtaloihin. Muistot luovutetusta Karjalasta ja minunkin isovanhempieni evakkomatkoista siirtyvät sukupolvelta toiselle – kaipaus ja suru on niissä läsnä.

Toisinaan julkisuudessa tuodaan esille kannanottoja, jotka vaativat unohtamaan menneet ja katsomaan vain tulevaisuuteen. Olen kuitenkin Adolf Ehrnroothin kanssa samaa mieltä siitä, että ”Kansa, joka ei tunne historiaansa, ei voi rakentaa tulevaisuuttaan”. Koska käsityksiimme tästä hetkestä ovat varmasti vaikuttaneet aiemmat kokemuksemme, olisi kohtuutonta vaatia lakaisemaan menneisyys unholaan.

Olen neljännen polven ruokolahtelainen ja menneiden sukupolvien muistoja mukanani kantaen, olen tässä hetkessä mukana rakentamassa tulevaisuutta sillä ymmärryksellä, joka meillä tulevaisuudesta voi ylipäätään tällä hetkellä olla.

Tuskin isoisäni isä ja äiti, rakentaessaan Akkalan kylälle perheensä ensimmäistä asumusta, osasivat edes aavistaa, millainen elämä heidän jälkeläisillään 2000-luvun Suomessa olisi. Niin silloin, kuin nytkin, on äitien ja isien huolena omien lasten ja lastenlastensa pärjääminen – kunkin aikakauden haasteissa. Kunnallisen päättäjän roolissa huolen aiheet laajenevat koko väestön tulevaisuuteen liittyen. Uusia haasteita ratkaistavaksi tulee viikoittain.

Turvallinen kotiympäristö asua, leipää pöytään, terveyttä ja sopivasti työtä kaikille – ovat toiveita, jotka ovat kestäneet ajassa.

USKONTO

Paljon palstatilaa julkisuudessa on viime aikoina saanut uskontoon ja kulttuuriin liittyvien tapahtumien järjestämistä koskevat kriittiset puheenvuorot. Jyrkimmät kannanotot toivovat uskonnollisten piirteiden kadottamista kansakuntamme arjesta niin, että ihmiset eivät tulisi ”häirityiksi” esimerkiksi joululauluilla tai uskonnollisilla juhlapyhillä.

Suomalaisten kulttuuriperintöä on vahva evankelisluterilainen maailmankatsomus, joka on vaikuttanut niin käsityksiimme oikeasta ja väärästä, eettisestä toiminnasta ja jopa lainsäädäntömme rakentumiseen. Uskonnonvapaus on perustavaa laatua oleva oikeus ja sen erottaminen, mikä on uskonnon harjoittamista ja mikä on kansallisen perintömme vaalimista, on joskus vaikeaa määritellä. Esimerkiksi kirkkoon kuulumattoman perheen vastasyntyneen lapsen nimiäiset muistuttavat vahvasti perinteistä kastejuhlaamme. Perinteet siis elävät vahvasti vieläkin.

Olen väitellyt tiedeyliopistossa tohtoriksi, joten tieteen ja uskonnon väliset ristiriidat ovat tulleet keskusteluissa hyvin tutuiksi. Kuopion piispa Jari Jolkkonen kuvasi viikko sitten Tieteiden päivillä puheenvuorossaan kirkon kannanottona näin: ”Tieteet auttavat etsimään totuutta ja tarjoavat apua luomakunnan ”viljelemisen ja varjelemisen” tehtävässä. Tiede ei yksin riitä, sillä on rajansa. Tieteen eteneminen nostaa myös rajakysymyksiä, joita tiede ei voi yksin ratkaista. Siksi tarvitaan esimerkiksi uskonnon ja tieteiden vuoropuhelua. Luonnontieteet eivät anna suoraa vastausta ”miten toimin oikein” -kysymyksiin.”

Oma kristillinen vakaumukseni ei ole ollut koskaan uhattuna tieteen taholta, ainoastaan niin sanottujen ”tahallisten väärinymmärtäjien” kohtaamiset ovat olleet haasteellisia. Uskossaan tai uskonnottomuudessaan vahvan ei tarvitse mitätöidä toisten maailmankatsomusta. On eri asia vastustaa moraalisesti vääriä tekoja kuin omien ajatusten vastaisia mielipiteitä.

ISÄNMAA

Sanat ”isänmaa” ja ”äidinkieli” kuvaavat menneiden sukupolvien luomaa perustaa, että olen monen sukupolven rakentamalla maalla, jossa puhun yhteistä kieltä varhaisten esiäitieni ja -isieni kanssa. Sotien kokemusten muistaminen on edelleen tärkeää, että huomaamme rauhan merkityksen ja sen, että oma maa ja oma kieli eivät ole koskaan olleet itsestäänselvyys. Kokemukseni mukaan sotiemme veteraanit ovat niitä vahvimpia rauhanaatteen puolustajia, ja heillä on pitkäaikainen kokemus ja näkemys siitä, millaiset asiat voivat turvata isänmaamme tulevaisuudessakin.

Itsenäisen Suomen puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen merkitys korostuvat meidän rajaseutujen asukkaiden arjessa. Toivottavasti muistijäljet kantavat tulevaisuudessakin ja ohjaavat viisaisiin päätöksiin.

Talvisodan hengestä puhutaan, kun kuvataan yhteen hiileen puhaltamisen toimintaa sotien aikana ja niiden jälkeistä jälleenrakentamisen aikaa. Yhteisöllisyyttä ja vastuuta tarvitaan myös tässä ajassa. Teemat ”koko kylä kasvattaa” ja ”ketään ei jätetä yksin” ohjaamassa toimintaamme, ovat meidän tulevaisuutemme tärkeä turva, koska sukupolvien ketju on kallis.

Kiitollisena menneille sukupolville toivotan meille kaikille oikein hyvää itsenäisyyspäivää!

Kristiina Helminen